Tänä aamuna nukuin pitkään. Nousin sängystä vasta puolilta päivin.
Siinä sängyllä jäseniäni ja ruotoani venytellessä (tuolloin vielä kellonajasta tietämättömänä) katselin ympärilleni ja minusta alkoi tuntua että olen kuuroutunut ja joutunut Marrakechin torille.
Eilisen pyykkäysillan jäljiltä jokaisen oven päällä roikkui kirjavia kankaita, jotka kylpivät ikkunoista säteinä tanssahtelevan auringon lempeässä kosketuksessa.
Jäin siihen tuijottelemaan ja kuuloni palasi. Tai tarkemmin aloin kuulla sen kaupankäynnistä syntyvän mekkalan, joka otsikon mukaisella kaupantekopaikalla vallitsee.
Muistelin tuota taannoista hetkeä, jonka, vahvaa kahvia siemaillen, vietin katsellen torin kuhinaa.
Tunsin kaipuuta.
Niin torin kuhinaa, kuin perhettäni kohtaan. Näin mielessäni nauravat lapseni juoksemassa kankaiden alitse sinne tänne kauppiaiden huudellessa lasten perään. En voinut muuta kuin hymyillä ilonkiljahduksia kuunnellessani.
Kulunutta viikkoa olen viettänyt tiukasti töiden parissa, perheeni lomaillessa etelän auringon alla. Olimme kaikki ansainneet sen. Loman. He minusta ja minä heistä.
Silti odotan malttamattomana tuota muutaman tunnin päästä koittavaa hetkeä, kun saan heidät taas sulkea syliini ja toivottaa tervetulleeksi kotiin. Saan kertoa että minulla oli ikävä.
Saan kertoa että he kaikki ovat minulle Rakkaita.
Huomenna saan taas herätä tuohon nauravien lasteni juoksuun "Marrakechin torilla".
Miten paljon elämästäni puuttuisikaan, jos minulla ei olisi perhettäni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti